Maanantai aamu. Avaan keittiön verhot ja nojaan huuruiseen ikkunaan. Puut näyttävät levollisilta ja vanha katulamppu johon olen syvästi kiitynyt palaa vielä. 6.00. Tästä se alkaa, maanantai. Mulla ei oo tältä viikolta mitään odotettavaa, annan kaiken vaan olla, en tee mitään minkään hyväksi. Känykässä soi sama biisi, mikään ei ole muuttunut viime viikosta. Olen vain väsyneenpi, Hän on kaukana. Koulussa ihmiset nojaavat seiniin ja istuvat lattialla kysellen päivä lukujärjestystä, siinä toivossa että ovat tehneet kaiken. Jokainen keksii jotakin valitettavaa maanantaista ja siitä kuinka kiireinen tuleva viikko olisi, minä kuuntelen heitä. Kuunteleminen on elämän tärkein taito. Olisin mäkin voinut vielä vähäksi aikaa jäädä verisiin painajaisiini. Opettajan väsynyt katse kiertää oppilaita jotka juttelevat toisilleen aamunkäheällä äänellä miten kunkin viikonloppu oli sujunut. Muistelen viikonloppua Hänen kanssaan. Olin onnelinen, turvassa ja mulla ei ollut kylmä. Mutta mikään ei kestä ikuisesti se on nyt lämmin muisto joka pitää mut lämpimänä täällä kylmässä syksyssä. Piiloudun tiukemmin keltaisen hupparini syvyksiin. Kello liikkuu ja minä sen mukana, ruotsin sanojen kuulustelu, tietokone tunti, englanin kappaleen lukeminen ja viimeiseksi historian tunti. Muutama hyppy raitiissa ilmassa. ihmisten katseet selässäni, he haluaisivat auttaa mutta hei eivät näe Demonia, eikä lämmintä muistoa. "Mä löydän aina tien sun luokse!" ja nyt olen varmempi siitä kuin koskaan. Mä tiedän sen,mä uskon Häneen! Mä rakastan odottamista, mä odotan Hänen näkemistä ja sitä kuinkä pääsen hänen lämpimään syliinsä. Mä odotan vaikka tuhat vuotta, mulla ei oo kiire minnekkään. He toivovat viikonlopun jatkuvan ikuisesti, mä en. Silloin heillä ei olisi mitään odotettavaa. Ihminen on luotu odottamaan jotain. Jokainen odottaa jotakin tai jotakuta tiettyä henkilöä.

Pysykää vahvoina ja jaksakaa odottaa♥