Terapeuttini pyysi keksimään turvasanan pahalle ololle,ehkäpä jokin väri?

Kuvailisin pahaa oloa sininesä, se on niinkuin meri. Avo meri joka on ääretön jota ei voi päästä pakoon.

Hautaudun peiton alle ja kuiskaan sininen. Suljen silmäni ja näen meren, se jatkuu silmän kantamattomiin. Se on iso ja sininen. Tipun mereen, ensimmäiset 10-15 minuuttia voin räpiköidä pinalla odottaen että joku näkee,mutta sitä harvemmin tapahtuu,tietenkin poikeuksia on, riippuu kuka on vahtivuorossa.

Meri on tyyni ja kylmä. Alan alistumaan sen tahtoon. Huoneeni ulkopuolelta kuuluvat äänet jäävät kaukaisuuteen. Meren syvyydessä on hiljaista ja turvallista.Voin vielä nähdä himmeän auringon valon joka jää koko ajan kauemmas. Meri kuiskailee asioita, se kertoo tarinaa matkalaisista jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Se kertoo asioita joitan olisi pitänyt tehdä paremmin, asioita joita olisi pitänyt sanoa tai jättää tekemättä. Kylmät vesi kasvit kietoutuvat jalkoihin eivätkä päästä irti, kylmä vesi turruttaa ruumiin osat enkä enää jaksa pyristellä vastaan. Meri jatkaa tarinan kertomista, se kertoo pitävänsä mut täällä turvassa. Se kertoo kuinka olen huono ystävä. Meren pohjassa ei näy sädettäkään auringosta vain mustaa,hiljaista,kylmää sinistä merta. Näin syvällä ei ole enää minkään laista elämää. Sininen meri on käynyt koko elämäni läpi ja on tullut siihen tulokseen että se on arvoton ja näin on parempi. Sinisessä meressä ääni ei kanna ja kyyneleet sulautuvat mereen.

Sininen on yksi sana jolla haluan kertoa jollekkin tulevasta matkastani siniseen mereen, ja toivon että joku auttaa. On vain hiljaa,ottaa viereensä ja on vain tietoinen että olen vaarassa upota siniseen mereeni.

Kun joku löytää minut sinisestä merestä ja auttaa sieltä pois, sitä tunetta ei voi kuvailla. Ylensä itken, lähinnä siitä pelosta joka siniseen mereen liittyy. Ja siitä että saan henkeä pitkästä aikaa.