Tuntuu epäinhimiliseltä elää ympäristössä jossa kaikki vihaavat toisiaan. Paiskaavat ovet kiini nenän edestä vihataan toisia niin paljon että sanat ei riitä kuvailemaan. Tätä on se murrosikä selittää opettaja kun ysväväni itkee vieressäni siitä kuinka häntä vähän huonoman numeron takia oltiin haukuttu tyhmäksi sun muuta. Murrosikä. Eli toisin sanoen mä voin sanoa ihan mitä vaan kenelle vaan koska mä olen murrosiässä?! Mä olen tottunut olemaan kiltti tyttö. Ja kun pojat saavat positiivisen merkinnän ja tytöt haukut koska käytäytyvät kuin 3-vuotiaat. Mä olen tottunut kuuntelemaan sitä 6-vuotta. Koska mä olen tyttö. Pojilla on helpompi elämä. Ihan oikeesti. Mä olen oppinut lohduttamaan kaikia kaikessa, joskus kun ei tiedä mitä sanoa,pitää vain mennä viereen ja osoittaa että tämä ei ole yksin. Mennä ystävän ja idioottien väliin kilveksi. Kilveksi josta mikään ei mene läpi. Ja aina ei tarvitse edes tietää mikä toisella on vaan tehtävä on saada toinen tietämään että joku on siinä vierressä eikä ole mitään hätää. Mutta jännää tässä on se että kun mä tarvitsen sitä jotain siihen viereen sitä ei ole. Kyllä ihmiset välittää mutta mä luulen että ne näkee mut niin rauhalisena ja tyynenä asioista että eivät osaa suhtautua suhtautua. Mä pistän muitten hyvin voinnin aina mun oman edelle ja olen ajatellut että niin kaikki tekee mutta tän 13-vuoden aikana mä olen vain huomannut että ei oikeastaan kukaan tee niin. Ei kukaan luovu omastaan että jollekkin toiselle tulis parempi olla. Ainakaan tässä kaupungissa. Ehkä mä olen vaan heikko kun ajattelen näin. Ystäväni tämän päivän tapauksesta olen hyvin pettynyt itseeni,mä en huomannut tarpeeks ajoissa, ehkä jos mä olisin kuullut keskustelun... Se miksi haluan lääkärialalle isona, no tämä kliseinen selitys haluan auttaa ihmisiä,helpottaa jonkun oloa ja jos teen hyvää en voi tehdä pahaa. Tällä hetkellä mä korvaan asioita mitä mä olen tehnyt. Joka päivä koulun jälkeen Demoni ottaa veronsa kilpenä olemisesta. Mä toivon että mä olen oikeasti joskus auttanut jotain...